Etsiessäni totuutta, ymmärrystä ja historiallisia faktoja ensin kolminaisuuskysymykseen ja sen jälkeen nimeen Jahve, olen joutunut kokemaan merkillistä pahansuopaisuutta ja ymmärtämättömyyttä jopa vainoa ja vihaa eri puolilta. Olen ymmärtänyt, että ajatukseni ja ennen kaikkea niistä puhuminen on herättänyt erittäin kummallista vastahenkeä. Ehkä vastustajien jalo tarkoitus on ollut kuitenkin vain auttaa minua jäkiintymään ja palaamaan ruotuun.
I have experienced peculiar ill will, strange behavior and even hatred and persecution since I started to seek for the truth, understanding and historical facts to the trinity and to the name Yahweh. I see that my thoughts and especially speaking about them causes strange resistance. May be the opponents have only wanted to help me to come to my senses.
Minussa kokemani vastahyökkäykset ovat herättäneet pari vastaamatonta kysymystä:
1. Eikö yksittäinen ihminen saa ajatella omilla aivoillaan?
2. Mikä merkitys yhden pienen ihmisen yleisestä ajattelusta eriävillä ajatuksilla voi olla?
As a reaction I have two questions:
1. Isn't a single human being allowed to think by his/her own brains?
2. What means the thoughts of one single man or woman?
Vastareaktiot ovat olleet sitä luokkaa, että luulen joidenkin pitävän ajatteluani "vaarallisena", "saastaisena" ja "saatanallisena". Kummallisinta mielestäni on se, että hyvin harvat viitsivät edes kuunneella ja ottaa selvää siitä, mitä todella ajattelen. Pohjalaisena olen kuitenkin niin jääräpäinen, että mitä kovemman ryöpytyksen kohteeksi joudun, sitä enemmän tartun asiaani. MUTTA totuuden nimissä tällä blogillani ja kirjoituksillani on kuitenkin eräs vakavampikin syy, ja sitä haluan nyt hiukan raottaa. Syynä tähän jankuttamiseeni on perimmiltään oma kokemukseni.
The reactions of my opponents have been so huge that I think somebody regards my thoughts as "dangerous", "foul" and "satanic". I must wonder how few men and women want to find out what kind my thoughts are really. My reaction is to defend myself of course. BUT in reality I have one serious reason to write my blog and now I want to tell you something about that. The reason is my own experience.
En osaa sanoa, kuka minulle on opettanut lähtemättömästi ajatuksen ja tietoisuuden Jumalasta. Ehkä sen teki äiti iltarukouksillaan tai äidinäiti hengellisillä lauluillaan ja virsillään tai sitten he molemmat yhdessä. Kuitenkin Jumala on kuulunut minun henkiseen maailmaani niin kauan kuin minulla on mielikuvia elämästäni.
I can't say who taught me to know God. May be it was my mother with her evening prayers or my mother's mother with her spiritual songs. God has been in my life as long as I can remember.
Ollessani 7-vuotias vanhempani kokivat hengellisen murroksen omassa elämässään ja liittyivät pieneen hengelliseen yhteisöön. Tuollainen tapahtuma ei jäänyt pienellä paikkakunnalla huomaamatta, ja seuraukset tuntuivat myös minun juuri aloittamassani koulunkäynnissä. Olin kummajainen ja "juutalainen" muiden oppilaiden silmissä, jonka kimppuun oli syytä käydä aina kun opettajan silmä vältti.
When I was 7 years old my parents had a spiritual waking and they joined to a little spiritual society/church. Such an event was found in a small village of course and I felt it's consequences at school. I was called " a Jew" by the other pupils and they felt allowed to attack against me always when the teacher was not present.
Täytettyäni 13 vuotta muutin kotoa 400 kilometrin päähän hengellisen yhteisön ylläpitämään sisäoppilaitokseen. Alituinen koti-ikävä kalvoi mieltäni, vaikka en voinut sitä tunnustaa. Pitkältä tuntuvaa aikaa yritin kuluttaa paneutumalla perusteellisesti koulutehtäviin. Siitä luonnollisena seurauksena koulumenestykseni oli hyvä. Joka kevät minut palkittiin stipendillä syystä, että keskiarvoni oli vähintäin 9.0. Stipendiraha oli kipeästi tarpeen suhteellisen köyhän perheen lapselle, mutta tällainen koulun palkitsemissysteemi ei ollut omiaan vahvistamaan ystävyyssuhteita muihin oppilaisiin.
When I was 13 years old I moved to an boarding school 400 km from my home. I had homesickness all the time but didn't dare to confess it. Days were very long and I tried to spent them reading my school books and doing my lessons perfectly. A natural result was that I succeeded at school very well. Every spring I got a stipend, because my school report was good. The little sum of money was necessary for a poor girl, but other pupils were not fond of it.
Murrosiässä 14-16-vuotiaana muistan kaivanneeni elämääni jotakin todellista kokemusta Jumalasta. Elämässäni oli suuri tyhjä paikka, ja toivoin Jumalan täyttävän sen. Noihin samoihin aikoihin minut houkuteltiin koulutovereitteni toimesta hengellisiin tilaisuuksiin, joita kutsuttiin "halleluja-kokouksiksi". Nuorena ja arvostelukyvyttömänä minut saatiin mukaan jopa tilaisuuksien "sisäpiiriin”.
At the age of 14-16 I missed some deeper experience of God. I thought there was an empty place in my life and I wanted that God will fulfill it. In those days I was tempted to come to the spiritual meetings called "hallelujah-meetings". Being young and without discernment and experience I was drawn even to the "inner circle”.
Eräässä sisäpiirin iltatilaisuudessa me "valtuutetut" sisäpiiriläiset kävimme rukoilemaan ja muodostimme polviseisonnassa piirin pitäen toistemme käsistä kiinni. En jaksa enää muistaa, uskalsinko minä avata suutani rukoillakseni ääneen. Mutta sen kyllä muistan hyvin elävästi, miten kokouksen johtaja ja eräät muut varttuneemmat henkilöt rukoilivat suurella äänellä käyttäen välillä rukouksessaan minulle täysin käsittämättömiä sanoja, jota kutsuttiin kielillä puhumiseksi. Tunnelma siinä huoneessa kävi sitä tiiviimmäksi mitä pitempään rukouksessa viivyttiin. Tuntui siltä kuin olisi ollut menossa rukouskilpailu. Muistan elävästi, miten pelkäsin olla tuossa joukossa ja toivoin, etten olisi milloinkaan lähtenytkään tuohon touhuun mukaan.
It happened once in the inner circle that we began to pray kneeling down, making a circle and holding hand in hand with others. I can't remember any more did I dare to pray aloud. But I can remember perfectly well, how the leader of the meeting and some other older persons prayed with loud voices and every now and then speaking with foreign languages. The mood got tighter and tighter when we kept on praying. I think it was a kind of a praying race. I can remember perfectly well how frightened I was and I wished I'd never came there.
Mahtoiko kokouksen johtaja lukea ajatukseni, vai miten hän sattui kysymään juuri tuolla hetkellä: "Tunnetteko kaikki, kun henki kulkee piirissä?" Joka puolelta kuului myönteleviä vastauksia ja tunnelma vain tiivistyi entisestään. Minä en totisesti tuntenut mitään henkeä, vaikka olisin mitenkä kuvitellut. Ainoa asia, minkä tunsin ja minkä muistan vielä tänäänkin, oli PELKO! Olinhan janonnut elämääni Jumalan todellista kosketusta! Nyt näytti siltä, että Jumala kosketti kaikkia muita, mutta EI MINUA! Ahdistus alkoi kasvaa! Mitä sellaista olin tehnyt, että Jumala ei katsonut minun puoleeni! Kysymys oli suuri ja ahdistava! Mutta sellaistahan ei voinut sanoa ääneen. Oli näyteltävä! Oli näyteltävä, että totta kai tunsin hengen liikkumisen piirissä. Oli valehdeltava itselleni ja muille!
I don't know if the leader of the meeting did know my thoughts, but immediately he said: "Do you all feel how the spirit is moving on around the circle?" I heard affirmative answers and the mood got still tighter. Most surely I didn't feel any spirit although I wished. The only thing I felt there and what I can remember even today was FEAR! I was missing a real touch of God! It seemed that God touched everybody else BUT ME! Angst was rising! What had I done such a thing that God didn't accept me! This question was huge and pressing! But I couldn't utter it. I had to act! I had to act that of course I felt the spirit moving on around the circle. I had to lie to myself and to the others!
Muistellessani tänään tuota hetkeä kymmenien vuosien takaa, ymmärrän että Jumala todella kosketti silloin minua. Mutta hän teki sen tavalla, jota en silloin ymmärtänyt hänen kosketuksekseen. Hän kosketti minua sillä tavalla, että ymmärsin oman käytökseni valheellisuuden. Huvittavaa on muistella, miten pelkäsin kokouksen johtajan tajuavan, että minä olen tulppa piirissä, että minun lävitseni henki ei virtaakaan ei oikealta vasemmalle eikä vasemmalta oikealle. Hän nimittäin oli minun oikealla puolellani ja piti kiinni oikeasta kädestäni.
When remembering that moment many many years ago I can understand now that God really touched me that day. But he did it in a way I didn't realize it. He showed me that I was telling lies with my behavior. It's even amusing to remember that I was afraid that the leader is able to notice that I was a plug in the circle, that the spirit didn't move through me from right to left or from left to right. The leader was at my right hand you see.
Rukouksesta noustuamme eräs itseäni vanhempi nainen sanoi: "Minä en tuntenut yhtään mitään!" Ajattelin, että onpa hän rohkea, kun uskaltaa sanoa paukauttaa totuuden kaikkien kuullen. Mutta koska kukaan ei yhtynyt hänen kokemukseensa ainakaan ääneen, minäkin jäin vaiti katsomaan hämmennyksen vallassa, miten piiristä poistuva nainen sai osakseen arvostelevia lausuntoja ja lähes katotustuomion. Tänä päivänä kadun suunnattomasti sitä, etten yhtynyt silloin hänen mielipiteeseensä ja uskaltanut seistä oman kokemukseni takana yleistä mielipidettä vastaan.
After the prayer one older woman said: "I didn't feel anything!" I thought she was very brave when saying that aloud. But because nobody agree with her, I stayed silently and being astonished looked when she went away and the others judged her with their words almost to the hell. Today I regret only that I didn't dare to agree with her against the common opinion and that I didn't go out with her.
Pelkurina ja raukkana jouduin yhä tiiviimmin oudon hengen vietäväksi. Seuraukset olivat järkyttävät. Koulunkäynti ei kiinnostanut enää tippaakaan, ja podin käsittämätöntä henkistä ja fyysistä väsymystä. Ilmoitin kotiin vanhemmilleni, että keskeytän koulunkäyntini, olinhan suorittanut kuitenkin jo keskikoulun oppimäärän. Isältäni en saanut lupaa palata kotiin, äiti ei kuitenkaan vastustanut kotiutumistani yhtä voimakkaasti. Itse kuitenkin tunsin, ettei koulunkäynnistäni tule enää mitään, kun se ei kiinnostanut minua vähääkään. Joten pakkasin tavarani ja matkustin kotiin.
Being a coward and a sad girl I was drawn more closely with the odd spirit. The result were shocking. I was not interested in school any more not a pit and I felt tired myself both in a mental and physical level. I called to my parents and told them that I'll cease my school. My father didn't accept that but my mother didn't oppose me greatly. I knew myself that it was better for me to stop the school and go home. So I went home.
Kotona yritin keskittyä uusiin suunnitelmiin. Laitoin hakupaperita muutamiin ammattioppilaitoksiin, mutta kesken lukuvuoden mikään ei onnistanut. No kotona tarvittiin apua karjanhoidossa ja muussa sellaisessa. Jäin kotiin ja yritin saada uuden otteen elämästäni. Mutta kaikki tuntui luistavan käsistäni eikä mikään kiinnostanut. Kauheinta oli ajatella, mitä minulle oli tapahtumassa, sillä outo viha ja raivo kasvoi sisälläni. En voinut ymmärtää sitä itsekään. Joku helvetillinen voima tuntui määräävän elämästäni ikään kuin se olisi asunut minussa.
At home I tried to concentrate on the new plans. I had some attempts to go to other schools but in the middle of the term I didn't succeed. I tried to help my mother in her duties at home. I just tried to get a new beginning to my life but in vain. I was not interested in anything and life was running by me. The most shocking thing was to think what was happening with me, for some strange wrath and rage was rising inside me. I couldn't understand myself. Some satanic power seemed to order my life and I felt like it was living in me.
Sisäpiirin tilaisuudessa olin ajatellut olevani Jumalan hylkäämä, koska en voinut tuntea mitään sellaista, mistä toiset puhuivat ja todistivat innoissaan. Tänään tiedän, että tuo ajatukseni oli täysin väärä ja johtui nuoren ihmisen kokemattomuudesta hengellisissä asioissa. Nyt jälkikäteen näen, miten Jumala johti erään henkilön auttamaan minua. Hän muutti juuri samaan aikaan toiselta paikkakunnalta kotiseudulleni ja oli ainoa, joka tajusi, mistä hengestä noissa spirituaalissa kokemuksissa oli kysymys. Sain häneltä elämääni korvaamatonta apua, josta tulen olemaan hänelle kiitollinen kuolemaani saakka. Hänen innostamanaan palasin seuraavana syksynä jatkamaan opintojani samaan sisäoppilaitokseen, josta valmistuin kolme vuotta myöhemmin todella surkein paperein. Mitä? Miksi surkein paperein? Mitä oikein tapahtui? Enkö saanutkaan apua ystävältäni?
In the inner circle I thought that God had reject me, when I was not allowed to feel such things as the others told about excitedly. Today I know that my thinking was wrong and arose from my spiritual inexperience. Now I know how God led one person to help me. He came at the same time near my home and started to work there and he was the only one who noticed what was the spirit like in the inner circle. I got invaluable help from him and I will be thankful for him until my death. He encouraged me to continue my school in the next autumn and I graduated from there after three years but with the bad degrees. What? Why with the bad degrees? What happened? Didn't I get any help at all?
Sain apua ymmärtääkseni, että sellaisten voimien kanssa ei ole syytä leikkiä, mutta nuo voimat eivät meinanneet hellittää otettaan minusta. Kului koko lukioaika miettiessäni kysymystä "miksi minulle piti käydä niin?" Tuo kysymys vainosi minua kuin piru! En löytänyt vastausta mistään, vaikka kuinka pohdin sitä. Olin etsinyt kokemusta Jumalan yhteydessä, mutta kohtasinkin riivaajahenkiä. Kolme vuotta kului sisäoppilaitoksessa kivirekeä vetäen. En jaksanut paneutua opiskeluun. En pärjännyt enää kokeissa niin kuin ennen. Miten olisin voinutkaan, kun en lukenut läksyjä enkä tehnyt tehtäviä kunnolla, ja alituiseen ajatukseni karkasivat etsimään vastausta kysymykseen: miksi minulle tapahtui sellaista? Nyt tiedän vastauksen tuohon kysymykseen, mutta tilalle on noussut uusi pienempi kysymys: miksi opettajat eivät reagoineet mitenkään, vaikka numeroni laskivat lukukausi lukukaudelta, eivätkä tulleet edes kysymään, vaivasiko minua joku? No, ehkä heidän tehtävänsä on vain opettaa!
I really got help and I started to understand that it's very dangerous to play with such spirits, but the spirits didn't want to let me go. It took three years when I was asking one question "why it happened to me?" That question was pressing me like a devil! And I didn't find a solution no matter how hard I tried to. I had missed a real experience with God but I met demons. Those three years were heavy like pulling a stone sledge. I didn't have energy to concentrate in studying. I didn't succeed in school like before. How could I? I didn't read my school books or I didn't do my lessons, and continually I was seeking an answer to my question in my mind. Now I know the answer to that question but I have a new maybe a little pit smaller question: why didn't the teachers react in any way when they saw that I didn't succeed in school any more, why didn't they come to ask me if I had some problem? May be they have to teach only!
Tänä päivänä tiedän vastauksen minua lukioajan piinanneeseen kysymykseen. Tiedän, ettei ole samantekevää, kuinka puhuttelemme Jumalaa! Tiedän minkälaista henkeä on vastustettava... tiedän sen omasta kokemuksestani! Ja siksi en aio antaa tuumaakaan periksi! Hengellisyyden uhreja on tuhansittain mielenterveyshoidossa eri laitoksissa ja terapioissa. Psykologia ei anna vastauksia heille. Voi olla, että terapeutit eivät edes ymmärrä heitä. Riippuu täysin terapeuttien omasta hengellisestä kokemuksesta, osaavatko he auttaa demonihenkien riivaamia ihmisiä. Lääkkeillä riivaajia ei voida poistaa!
Now I really know the answer to that awkward old question. I know that it's not insignificant how we call God! I really know what kind of spirit I have to resist... I know it by my own experience! And I don't intend to give up an inch! There are thousands and thousands of victims of the spiritualism who need mental health therapy. Psychology doesn't give answers to them. It may be that the therapists don't even understand them. It depends very much on the spiritual experiences of the therapists how they can help people who have demons. The medicines don't help them!
Hengellinen vallankäyttö on vaarallista niin kuin vallankäyttö yleensäkin! Jumala on Totuus (Joh. 14: 6), ja jos aiomme päästä hänen luokseen, meidän on syytä sanoutua irti kaikesta valheesta (Sanal. 19: 5, 9). Oman tutkimiseni tuloksena ymmärrän, että sekä kolminaisuusoppi että käsitys Jumalasta Herrana ja Jahvena/Jehovana on valhetta. Sentähden minä haluan sanoutua niistä irti! Mutta jokaisen on tehtävä omat johtopäätöksensä. Viimeisellä tuomiolla emme voi syyttää ketään toista omista valinnoistamme.
The use of spiritual power is as dangerous as the use of power in generally! God is the Truth (John 14: 6), and if we want to see him, we have to let all lies (Prov. 19: 5, 9). After my own studies I can understand that both the trinity and the thinking of God as a Lord or as Yahweh/Jehovah is a lie. Therefore I want to disclaim them! But everybody must do it's own choice. In the judgment day we can't blame anyone else for our own choices.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti